Tammikuussa 2010m

Onpa taas vierähtänyt aikaa, kun olen tähän blogiini kirjoitellut. Kai se sitten merkitsee sitä, ettei mikään ole muuttunut, eikä mitään mullistavaa ole tapahtunut. Mikä taas on tietenkin hyvä asia, kun lukee noita maailman uutisia. Haitin maanjäristys on tietenkin tällä hetkellä se koko maailmaa ja yksittäistä ihmistä hätkäyttävä katastrofi. Voi vain kuvitella ihmisten hätää. Alkaa itsellä olla jo huono omatunto, kun itsellä on vettä ja ruokaa ja lämmin katto pään päällä joka päivä. Pitäisikö olla lähes onnellinen kun jotain huonoa itselle sattuu, kun se ei ole kuitenkaan niin kauhean huono. Voi laittaa näitä asioita vähän niinkuin oikeaan perspektiiviin.


Tänä talvena olen käynyt hiihtämässä pari kertaa. Nyt kun vihoinkin on sen verran lunta, että voi hiihtää, niin onkin niin kylmä, ettei tarkene. No, ei hätää. Heimolle aikoinaan porukalla käytettynä syntymäpäivälahjaksi ostettu juoksumatto on autotallisssa odottamassa, jos joku vaikka sitä kävisi käyttämässä. Puheen asteelle käytössä olemme päässeet. Heimo kun ehdotti että kävisimme joka ilta vaikka heteken aikaa siinä kävelyllä tai juoksemasa. Toinen voisi polkea stepperiä tai tehdä vatsalihasliikkeitä laitteella joka maksoi muutama vuosi sitten 29 euroa, ja jota on pari kertaa käytetty. Olisi se ihan tehokas, kun vain tulisi käytettyä. Silloin aluksi kun sitä kokeilin, niin monta päivää oli vatsalihakset kipeinä. Joten tehoa olisi, mutta eipä se silloin tehoa jos makaa autotallin nurkassa.

Autotallin olen sisustanut viihtyisäksi. Matot ovat lattialla. Kirjoituspöytä, levitettävä laveeri vaikka päiväunille. Lämpöä riittää, kun autotallin nurkassa on kaukolämpöputkistot, jotaka tuottavat lämpöä niin ettei patteria tarvi koskaan pitää päällä. Autotallissa ovat myös minulle rakkaat kirjat. Niitä on monta hyllymeriä ja olenkin tutuille niitä kaupannut ja paljonhan niitä on mennytkin, mutta nyt kun lahjoitin kirjani pois, niin eipä tarvi pohtia sitäkään enää, mihinkä ne laitaisi. Kirjat ovat minulle melkein kuin muistoesineet – ei millään raskisi luopua. Mutta ei ne mihinkään mahdukaan. Autotallikin on tupaten täynnä tavaraa. Mielestäni olen nyt tullut järkiini ja saanut iskostettua päähäni etten tarvitse ainakaan niitä romaaneja, joita en lue koskaan uudelleen. Ne saavatkin lähteä lahjoituksen myötä maailmalle. Jos niitä sitten joku muu lukisi ja toivottavasti laittaisi kiertoon sitten kun kyllästyy. Mutta kuka lukee enää esim. Helena-sarjaa ”Soita minulle Helena” jne?  Nobel-kirjasarjaakin kauan harkitsin annako pois, mutta joutaa mennä. Siinä on kyllä kirjoja, joita olen lukenut useamapaankin kertaan ja joka lukukerralla löytyy jotain uutta.

Tietokirjoja ja elämänkertoja en lahjoita, enkä Kalle Päätalon kirjoja. Ja on minulla se ”Pääministerin morsiankin”. Tutut naureskelivat, että mitenkä minä niin hupsuun kirjaan olen hairahtunut, mutta kyllä sitä on moni lukenut. Ja jos sitä ei lue, ei voi silloin mielipidettäänkään siitä sanoa. Minusta se oli yksinkertaisesti ja huonosti kirjoitettu kirja, jota oli työläs lukea. Jos siitä ei olisi mitään jukisuudessa koskaan kuullut niin se voisi kyllä jäädä mieleen juuri sen sen vuoksi, kun se oli niin kovin lapsekas ja huonosti kirjoitettu. Tyhjästä on huono nyhjästä.

Nyt on tammikuun loppu, 28 pv kun kirjoitan ja ulkona on selkeä sää ja pakkasta 21astetta. Joten kunnon talvi-ilma.